Kanin vetäminen silinterihatusta, kolikon katoaminen sormien napsautuksesta tai ihmisen sahaaminen kahtia – taikatemput herättävät ihmetystä niin lapsissa kuin aikuisissa. Tässä artikkelissa käymme läpi, millaisia taikatemppuja on olemassa, mihin tekniikoihin ne perustuvat ja keitä ovat olleet kuuluisimmat temppujen keksijät.
Mikä on taikatemppu?
Taikatemppu eli taikominen on viihteellinen esitys, joka luo katsojille illuusion yliluonnollisesta taikuudesta. Tempun tarkoitus on viihdyttää ja ihmetyttää. Vaikka yleisö tietää taikurin huijaavan, se nauttii taikurin taitavuudesta ja oveluudesta.
Taikatemppujen lajit
Taikurit luokittelevat temppuja eri tavoin, eikä luokittelusta olla täysin yksimielisiä. Monet esitykset yhdistävät useita efektejä. Tavallisia temppujen lajeja ovat:
- Esiintaikominen – jotakin ilmestyy tyhjästä, kuten kani tyhjästä hatusta.
- Katoaminen – kolikko tai kyyhkynen häkkeineen katoaa sormien napsautuksella tai taikasauvan heilautuksella. Katoaminen on esiintaikomisen vastakohta ja voi perustua samaan tekniikkaan käänteisesti.
- Muodonmuutos – asiat muuttuvat toisikseen, esimerkiksi punainen silkkiliina vihreäksi tai kyyhkynen jänikseksi.
- Palauttaminen – saksilla leikattu köysi muuttuu taas ehjäksi tai kahtia sahattu ihminen pysyy ehjänä.
- Teleportaatio – esine siirtyy paikasta toiseen; taskuun pantu kortti löytyy vaikkapa apulaisen nenästä.
- Levitaatio – pelikortti, huivi tai taikuri itse leijuu ilmassa painovoimaa uhmaten.
- Läpäisy – kiinteä esine näyttää kulkevan toisen esineen läpi.
- Ennustaminen – taikuri näyttää tietävän etukäteen, mitä katsoja valitsee.
- Pakotemput – vapautuminen kahleista tai muista rajoitteista.
Taikuriesityksiä on myös eri lajeja: lähitaikuudessa temput tehdään aivan katsojien edessä tavallisilla esineillä, näyttämötaikuudessa lavalta suurelle yleisölle ja illuusiotaikuudessa isoilla näyttämöillä suurin välinein.
Taikatemppujen tekniikat
Salataskut ja -lokerot
Katoamis- ja esiintaikomistemput toteutetaan usein salataskujen ja -lokeroiden avulla. Silinterihatun välipohjasta on tullut klisee, mutta tekniikkaa käytetään yhä. Salalokeroiden ja varsinkin oman käden käyttö esineiden piilottamiseen vaatii huomattavaa näppäryyttä – taikureiden on harjoiteltava pitkään, jotta kolikon piilottanut käsi näyttää luonnolliselta. Tätä kutsutaan palmeeraukseksi.
Harhautus
Yksi perustekniikoista on harhautus, jossa yleisön huomio ohjataan muualle, jotta se ei huomaa taikurin tekevän samalla jotakin muuta. Taikuri voi esimerkiksi napsauttaa sormiaan tai pyytää yleisöä katsomaan kättään. Vaikka huomio kiinnittyisi käteen vain silmänräpäyksen ajan, taitava taikuri ehtii sillä välin hoitaa tarvittavan toisella kädellään.
Optiset illuusiot
Optisia illuusioita käytetään esineiden kadottamiseen tai niiden koon muuttamiseen. Ne voivat olla peilejä tai esimerkiksi laatikon kylkeen maalattuja kuvioita, jotka saavat laatikon näyttämään pienemmältä kuin se on. Sanonta ”savua ja peilejä” kuvaa hämmentäviä asioita, mutta peilejä käytetään nykyään harvoin, koska niiden asentaminen ja kuljettaminen on hankalaa. Kuuluisa 1800-luvun Lontoossa ensi kertaa esitetty Pepperin aave -illuusio vaati jopa erikseen rakennetun teatterin. Nykytaikurit ovat optisten harhojen avulla ”kadottaneet” niinkin suuria kohteita kuin Taj Mahalin, Vapaudenpatsaan ja avaruussukkulan.
Kuuluisia taikatemppuja ja niiden keksijöitä
- Ranskalainen Buatier de Kolta kehitti naisen katoamistempun, niin sanotun De Kolta -tuolin.
- Belgialaissyntyinen Servais Le Roy tunnetaan Asrah-levitaatiosta, jossa kankaalla peitetty avustaja nousee leijumaan ja katoaa, kun kangas vedetään pois.
- Englantilainen Selbit (Percy Tibbles) kehitti vuonna 1921 ”naisen läpi sahaaminen” -illuusion, josta yhdysvaltalainen Horace Goldin kehitti muunnelman ”naisen sahaaminen kahtia”.
- Yhdysvaltalainen Guy Jarrett kehitti ”21 hengen kaapin”, jossa tyhjästä kaapista ilmestyy 21 ihmistä.
- Eteläafrikkalaissyntyinen Robert Harbin kehitti ”siksak-tyttö”-illuusion, jossa kaapissa seisova avustaja jaetaan kolmeen osaan.
Lähitaikuuden mestareita
Kaikki taikatemput eivät vaadi suurta näyttämöä. 1900-luvun taitteen tunnetuimpia lähitaikureita olivat Yhdysvalloissa toimineet ruotsalaissyntyinen Nate Leipzig ja puolalais-itävaltalaissyntyinen Max Malini sekä hollantilainen Fred Kaps. Virtuoosimainen kanadalainen Dai Vernon (1895–1992) on ollut monen lähitaikurin esikuva, ja Albert Goshman tunnettiin erityisen taitavana harhauttajana. Channing Pollock oli 1900-luvun puolivälin etevimpiä manipulaattoreita, ja hänet tunnettiin kyyhkysten taidokkaasta esiintaikomisesta.
Miksi taikurit eivät paljasta salaisuuksiaan?
Salaisuuden kertomisen on ajateltu tuhoavan taikomisen taiteenlajina: jos katsoja tietää, miten temppu toimii, hän ei enää nauti esityksestä. Salaisuuksia saa kuitenkin kertoa niille, jotka haluavat tulla taikureiksi, ja siksi useimpien temppujen salaisuudet löytyvät taikakirjoista ja -lehdistä – joissa kuitenkin kielletään niiden paljastaminen ulkopuolisille. Uusia temppuja keksitään jatkuvasti. Televisiotaikurien ei yleensä hyväksytä käyttävän kameratemppuja tai editointia, minkä vuoksi useimmat esiintyvät elävän yleisön edessä.